Paljon on tapahtunut viime aikoina, vai pitäisikö sanoa viime vuosina. Enkä edes jaksa kaikkea alkaa tänne kirjoittamaan.
Haluan herättää tämän blogin henkiin, sillä nyt minusta vihdoin tuntuu siltä, että olen toipunut loppuunpalamisesta ja valmis aloittamaan urheilun. ❤️
Muutama vuosi sitten koin siis jonkinlaisen loppuunpalamisen urheilussa. Se oli oikeastaan vain ajan kysymys. Urheilijan polkuni on ollut yhtä vuoristorataa. Aina joku katkaisi hyvän treeniputken, milloin se oli sairastelukierre ja milloin loukkaantuminen. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös mielenterveysongelmat, jotka lakaistiin maton alle. Näin ollen kehitystä ei juuri päässyt tapahtumaan, en voi sanoa etteikö kehitystä olisi ollenkaan tapahtunut, mutta hyvin hidasta se kehittyminen oli ja siksi todella turhauttavaa. Yllättävän pitkään jaksoin.
Lisäksi olen aina ollut urheilijana parhaimmillaankin vain keskiverto. Ne kerrat kun olen ollut palkintokorokkeella voi laskea yhden käden sormilla. Ilman motivaatiota olisin lopettanut urheilun aikapäiviä sitten, sillä välillä tai aika useinkin tuntui, että koko hommassa ei suoraan sanottuna ole mitään järkeä. Tähän väliin voin muuten suositella Miika Nousiaisen romaania Maaninkavaara, se kertoo urheiluhulluudesta. Se on kirjoitettu hyvällä huumorilla, joten se sopii sellaisellekin joka ei urheilusta niin välitä tai joka ei muuten kauheasti tykkää lukea.
Jäävuoren huippu oli epäonnistunut valmennussuhde. En halua julkisesti ruotia sitä, mutta mainittakoon, että painooni puututtiin, vaikka olin täysin normaalipainoinen silloin. Koskaan aikaisemmin minulla ei ole ollut ulkonäköpaineita ei edes teininä eikä pahimpina masennusvuosina. Treenasin liian kovaa siihen nähden, että oli taas joku flunssakierre ja samaan aikaan vielä jalan kanssa ongelmia. Pikkuhiljaa sitten paloin loppuun ja lopulta en vain enää jaksanut.
Monta vuotta syytin itseäni kun tuntui, että kukaan valmentaja ei osaa mua valmentaa. Vaikka eri valmentajilla on vähän eri valmennustyyli, silti valmennus toisti aina samaa kaavaa. Tuli uusi ohjelma. Pystyin noudattamaan sitä maksimissaan pari kk ja sitten alkoi ongelmat. Milloin tuli loukkaantumisia, milloin sairastuin. Koin sen ahdistavaksi, että jouduin jatkuvasti keventämään ohjelmaa ja mietin kuinka usein kehtaan valmentajaa "häiritä". Todella vaikea edes selittää.
Tässäkin riittäisi haastetta mutta haastetta lisäsi myös keskittymisvaikeudet kilpailusuorituksissa, mitkä liittyvät mielenterveysongelmiin. Tiedostin tämän ongelman hyvin varhain, kauan ennen kuin minulla diagnosoitiin mitään mielenterveysongelmia. Tajusin etten pysty keskittymään kilpailuissa ja oletettavasti siksi tulokseni olivat mitä olivat vaikka treenasin samalla lailla kuin kaveritkin. Erityisesti suunnistuksessa keskittymisvaikeudet voivat vaikuttaa huomattavan paljon suoritukseen, sillä kyseessä on hyvin psyykkinen laji, mitä monet suunnistajatkaan eivät tunnu tajuavan. Fakta on kuitenkin se, että kilpatasolla reitinvalinnat pitäisi tehdä sekunneissa, jos päässä on tuhat muuta ajatusta, vaikuttaa se oleellisesti suoritukseen, mutta ehkä jos ei ole koskaan kokenut mitään ongelmaa keskittymisen suhteen on vaikea ymmärtää toisten kärsivän siitä.
Sitten luin psyykkisestä valmennuksesta ja tajusin että se voisi auttaa minua. Kerroin asiasta innostuneena valmentajalle ja otin asian aina puheeksi uuden valmentajan kanssa, kukaan valmentaja ei kuitenkaan tehnyt mitään asian eteen. En kuitenkaan ole katkera. Ymmärrän sen tavallaan. Jos ei ole tietämystä niin sitä ei ehkä uskalla sanoa juuta eikä jaata, jotta ei tulisi sanoneeksi mitään väärää. Olisi kuitenkin edes voitu ohjata jonkun tahon luokse, josta apua olisi saanut. Koin sen urheilijana niin, että minua ei kuultu ja kun se toistui useamman kerran luottamus valmentajiin alkoi rakoilla.
Tosiaan kuten aiemmin sanoin, syytin itseäni monta vuotta. Tunsin itseni hankalaksi tapaukseksi. Valmentajat eivät kuitenkaan tienneet syitä keskittymisvaikeuksieni taustalla, enkä liioin minäkään. En ennen kuin nyt. Hiljattain mieleeni palautui lapsuuden trauma. En kerro siitä sen enempää kuin, että siihen hetkeen asti kun tuo muisto palautui mieleen, elin elämääni kuin sellaista ei olisi tapahtunut. On ollut hankalaa muuttaa käsitystä omasta elämästä. Vaikka se on ollut vaikeaa on minun optimistina kuitenkin sanottava, että on se ollut myös helpottavaa. Vihdoin kaikella on joku selitys. Todennäköisesti taipumukseni mielenterveysongelmiin juontaa juurensa tästä.
Kun en saanut valmentajilta kaipaamaani tukea yritin itse ratkaista ongelmiani. Yritin keksiä mitä erilaisempia keinoja keskittyä kilpailuissa. Välillä se tuntui kyllä hakuammunnalta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. En halunnut luovuttaa. Ei kuitenkaan ole ihme että omat poppakonstit ei riitä jos taustalla on oikeasti niinkin vakavia asioita kuin trauma.
Voisin jäädä vellommaan vihan ja katkeruuden tunteeseen, jos haluaisin, mutta en halua. Enimmäkseen olen vain helpottunut. Mussa ei olekaan mitään vikaa. Tämä yhtäkkinen muutos motivaatiosta johtuu siis osittain tästä. En halua muiden ihmisten määrittävän mitä voin tehdä elämässäni ja mitä en. Ja jos luovuttaisin silloin nimenomaan antaisin muiden ihmisten vaikuttaa mun elämään.
Tuntuu että olen löytänyt itseni. Muutama vuosi ilman urheilua oli kyllä aika raskasta aikaa. Aluksi oli mukavaa kun oli muutakin elämää. Mutta aika nopeasti kaipasin takaisin urheilun pariin, mutta en vain kyennyt siihen. Saatoin ahdistua pelkästään siitä että näin lenkkeilijän, olin niin kateellinen kaikille urheilijoille, sillä olisin itsekin halunnut nauttia urheilusta, en vain millään kyennyt. Vaikka mistä minä tiedän mitä se vastaantuleva lenkkeilijä sillä hetkellä oikeasti kävi läpi. Välillä meni toki paremmin, mutta aika usein yritykseni aloittaa urheilu uudestaan tyssähtivät joko sairasteluun, jalkaongelmiin tai puhtaasti ahdistukseen.
On myös ollut raskasta kuulla terveydenhuollon ammattilaisilta ikävää palautetta. Eräänkin mielestä minun olisi kuulemma tehtävä surutyötä sen vuoksi että olen lopettanut urheilun. Ensinnäkin en ole koskaan sanonut, että olen lopettanut ja toisekseen en aio luopua siitä asiasta minkä takia ylipäätään olen täällä. Ilman urheilua tuskin olisin tässä. Asiaa on hyvin vaikea selittää sellaiselle joka ei ole kokenut samaa. Vaikka urheilu on tuonut todella paljon paineita, stressiä, ahdistusta ja pahaa oloa, on se tuonut paljon hyvääkin elämään. Vaikeimpia aikoina urheilun ansiosta mulla oli unelmia ja unelmista sain toivoa ja ilman toivoa en olisi jaksanut päivästä toiseen. Joten se, että joku sanoo, että mun pitäisi luopua niin tärkeästä asiasta tuntuu pahalta. Mutta sellaista se vähän on. Monikaan ammattilainen ei tunnu tajuavan urheilusta juuri mitään. On myös ehkä hieman eri asia kertoa liikunnan parantavasta vaikutuksesta mielenterveysongelmiin Matti Meikäläiselle kuin urheilijalle, joka on juuri _keskeyttänyt_ urheilun ja jolle urheilu on yksi ahdistusta tuovista asioista...
Äkillinen motivaation muutos johtuu ehkä myös siitä, että olen tavannut paljon uusia ihmisiä. On hyvin motivoivaa nähdä muiden tekevän sitä mistä on itse haaveillut ja nähdä oikeasti se, että urheilla voi ihan vaan omaksi ilokseen. Se on toki ihan perus juttu ja varmaan itsestäänselvää monille, mutta mulle se ei ole ollut. En tiedä missä vaiheessa kävi niin että urheilusta tuli vakavaa ja ilo katosi kokonaan. On ollut todella vaikeaa löytää sitä kultaista keskitietä. Olen vähän sitä tyyppiä, että joko annan itsestäni kaiken tai en mitään, joten urheileminen vain omaksi iloksi on tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Nyt olen kuitenkin ehkä vihdoin löytänyt sen kadonneen urheilun ilon. ❤️
