Olen jo pitkään miettinyt, että voisin aloittaa blogin pitämisen, mutta ystävän suositus oli viimeinen sysäys innolleni :) Ajattelin, että tällä tavalla pystyn motivoimaan itseäni treenaamaan enemmän.
Ensin voisin kertoa suunnistuksesta, siitä voisin puhua loputtomiin, mutta ehkä on hyvä aloittaa ihan alusta...
Olen suunnistanut 12 vuotta ja jo alle esikouluikäisenä kuljin isän mukana suunnistuskisoissa. Eskarissa iskä vei minut oravapolkukouluun ja sille tielle olen jäänyt :D Jälkeenpäin sain kuulla että välissä oli vuoden tauko, jolloin seurassamme ei ollut nuorisotoimintaa, itselläni ei asiasta ole mitään muistikuvaa.
Suunnistuksesta on tullut minulle elämäntapa, en voisi kuvitella elämääni ilman suunnistusta. Lähes kaikki ulkoomaanmatkatkin on tullut tehtyä suunnistuksen tiimoilta. En tuntisi kotimaatani läheskään yhtä hyvin, jos en olisi kiertänyt kisoissa ympäri Suomea. Kainuun Rastiiviikko on muodostunut perinteeksi, olen kolunut kainuun metsiä vuodesta 2000- luvun vaihteesta lähtien. Välillä on muutamia kisoja jäänyt väliin, mutta joka vuosi olen ollut edes yhden päivän kisaamassa ja nuorempana kuntosuunnistuksessa.
Oma seura on kuin toinen perhe, olemme yhtä suurta perhettä. Meillä on tiivis ryhmähenki. Kilpailumatkat ovat kaikista parhaimpia, varsinkin matkat viestikilpailuihin. Bussissa tunnelma sen kun tiivistyy. Jukola on jokaiselle tosisunnistajalle vuoden kohokohta. Jukola on suunnistajien "pyhäpäivä" jos niin voi sanoa, tai oikeastaan viikonloppu. Jukolanviestiä olen ollut katsomassa ties kuinka monta vuotta ja Venlojenviestissä kilpailemassa 3 kertaa. Oli hienoa olla talkoolaisena Kytäjä-Jukolassa, kun oma seura oli järjestämässä maailman suurinta suunnistustapahtumaa :)
Syy miksi haluan pitää blogia on, että olen aina haaveillut huippusuunnistajan urasta ja haluan motivoida itseäni blogin pitämisen muodossa saavuttamaan tuon unelman.
Todennäköisesti vuosi oli 2004, kun ihastelin siskoni huoneen seinällä komeillutta suunnistuksen maajoukkueen (2004) kuvaa. Iltaisin haaveilin, että: "Minusta tulee seuraava Minna Kauppi". Pikku-Milla ei kuitenkaan puhunut tästä koskaan isälleen. Hän ei myöskään tajunnut että huipulle päästäkseen on ihan oikeasti tehtävä paljon töitä. Vuodet kuluivat. Hän ei ikinä juossut muulloin kuin maalisuoralla, sillä juokseminen pisteli. Milla alkoi kuitenkin tajuta, että peli on pian menetetty. Sitten vuonna 2007 hänen isä perusti Venla- ryhmän, jonka tarkoituksena oli kerätä nuoria tyttöjä Venlojen viestiä varten. Siitä lähti harjoittelu...
Seuramme valittittin Nuoren Suomen sinettiseuraksi. Seramme toiminta on kehittynyt paljon, niistä ajoista kun olin itse junnu. Venlaryhmän myötä meille pidettiin myös juoksukoulua. Siitä se lähti, rakkaus juoksuun. Aina siihen asti olin vihannut juoksua, sitä kun rupeaa pistelemään. Opin oikean tekniikan nopeasti, aluksi kädet kyllä heiluivat miten sattuu, mutta muuten tekniikka on aina ollut hyvää.
Olen kehittynyt näinä vuosina ihan valtavasti, niin valtavasti, etten edes tajua sitä enkä aina muista sitä arvostaa. Olen oppinut lukemaan käyriä. Kunto on kehittynyt valtavasti. Juoksutekniikka on parantunt. Suunnistus taidot ovat myös koko ajan kehittyneet...
2011 oli kuntoni kannalta huippu vuosi. Jouluna olin aivan huippukunnossa. MUTTA siitä alkoi sairastelu kierre. Minulla oli noin viisi väh. 2 viikon mittaista kurkkukipujaksoa, joista pisin oli yli kuukauden mittainen. Missään vaiheessa ei ollut juuri muuta oiretta kuin kurkkukipua. Antibioottikuureja oli noin viisi. Kaikista hassuinta oli että vuoden aikana ramppasin jatkuvasti lääkärissä, kun sitä ennen olin käynyt lääkärissä viimeksi tarhaikäisenä :O Jouduin sitten nielurisaleikkaukseen, mikä ei ollut lainkaan miellyttävä kokemus jäätelöstä huolimatta, ainoat positiiviset muistot tuolta ajalta liittyy sairaalaan, siellä oli oikein loistava palvelu :)
Tämä vuosi on ollut minulle hyvin rankka. Olen siis abi ja syksystä asti olen kärsinyt YO-kirjoitusten aiheuttamasta stressistä. En pystynyt kunnolla keskittymään syksyn kirjoituksiin koska a) olin jakuvasti kipeä, b) muutimme, c) kärsin stressistä, ja d) en pystynyt purkamaan painetta liikkumalla, niin kuin yöeensä teen. Koko viime kausi meni ihan pilalle. Oli kamalaa olla liikkumatta yli 2 kk. Se on aktiiviurheilijalle kova paikka. Sairasloman jälkeen oli ihanaa päästä taas liikkumaan. Sairaana olon aikana lupasin itselleni nauttia jokaisesta liikuntakerrasta! Ja sen teenkin!
Nyt olen parantunut ja olen taas fyysisesti hyvässä kunnossa. En vielä niin hyvässä kuin reilu vuosi sitten, mutta se ei ole enää kaukana. Psyykkisesti taas olen ihan hajalla. Pelkästään kirjoitusten ajattelimen saa minut stressaamaan. En osaa aikatauluttaa lukemista, saati että vielä toteuttaisinkin sen. En saa mitään aikaiseksi. Käyn jatkuvaa kamppailua siitä, mikä on mun elämässä tärkeää. Urheilu vai koulu. Koulu vai urheilu. Urheilu vai koulu. Rehtori ja opettajat ovat sitä mieltä, että koulu on ykkösenä, mutta sisimmässäni tiedän, että urheilu on se mitä haluan tehdä. Olen varma, että ehdin elämässäni opiskella vaikka kuinka paljon, mutta urheilussa menetettyjä vuosia on vaikea saada takaisin..
Tiedän, että huippu-urheilijan ura on aika utopistinen haave. Se on kuitenkin minun unelmani. Haluan uskoa, että kaikki on mahdollista. Minulle riittää sekin, että olisin jossain vaiheessa ikäsarjani parhaimmistoa, oli se sitten huomenna, ensivuonna tai mummona. Aion tehdä kaikkeni unelmani saavuttamiseksi!
Tästä ei ollut tarkoitus tulla näin pitkää, mutta innostuin hieman kirjoittamaan, mutta ehkä se ensimmäiseltä postaukselta suokoon ;)
Uskaltakaa unelmoida! Kaikki on mahdollista!
xoxo
-Milanie/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti