This is the part of me that you’re never gonna ever take away from me

 Ajattelin tänään puhua sydäntäni lähellä olevasta asiasta nimittäin urheilusta.

Urheilu on mulle todella tärkeää. Se on paljon enemmän kuin harrastus. Se on mulle elämäntapa. En osaisi kuvitella elämää ilman urheilua. 3kk tauko urheilusta kurkkukivun ja nielurisaleikkauksen takia pari vuotta sitten oli yhtä tuskaa varsinkin kun samaan aikaan osui kirjoitukset. En päässyt purkamaan stressiä menemällä lenkille. Sinä aikana laiskistuin ihan kamalasti. Datailin päivät pitkät. Sitä en mielelläni kokisi uudestaan.

Urheilu on paljon enemmän kuin vain tuloksia. Urheilu on onnistumisia ja epäonnistumisia . Itsensä ylittämistä. Omien rajojen rikkomista. Haastavaa, rankkaa, ihanaa, kipua, verta, hikeä ja kyyneleitä... Pelkkää tulostaulua tuijottamalla ei pärjää. Siinä tekee vain hallaa istelleen jos vain miettii mitä muut ajattelevat ja tuijottaa pelkästään tuloksia. Jos katsoo pelkästään tuloksia saa aivan väärän kuvan urheilusta. Urheilu on niin paljon enemmän.

Mikä erottaa voittajat häviäjistä? Voittajat eivät luovuta. 


Tärkeintä ei ole voitto vaan hyvä suoritus. Jos aina pyrkii tekemään parhaansa niin sillä pääsee jo pitkälle. 


 GO HARD OR GO HOME!

Tärkeintä unelman saavuttamisessa ei ole itse unelma vaan matka joka on tehty unelman saavuttamiseksi. 

Minusta on inhottavaa miten toimittajat välillä kohtelevat huippu-urheilijoita. Kyselevät  pahoja kysymyksiä heti suorituksen jälkeen. Ja iltalehdet on pullollaan sitä kuinka joku urheilija mokasi. Miksei vaan voisi keskittyä niihin onnistumisiin. Okei jos on täysin mokannut niin ehkä siitä on vaikea löytää mitään positiivista. Mutta tässä kun olen satoja kertoja hävinnyt niin olen vähitellen oppinut huomaan suorituksista ne hyvät asiat. Keskityn vahvistamaan vahvuuksiani ja parantamaan heikkouksia. Ja pyrin oppimaan virheistä ja yritän olla tekemättä samaa virhettä toista kertaa. Lista alkaa olla ja melko pitkä… ::D

Mutta urheilussa nyt vaan joutuu kohtaamaan todella paljon paineita, liiankin paljon minun mielestäni,  media, some, läheiset, valmentajat, seura, kaikki ne asettavat paineita tahallisesti tai tahattomasti.  Mitä olisikaan urheilu ilman kilpailemista ja sen mukanaan tuomaa painetta, kuntoilua ehkä. Joten kai sitä joutuui sietämään.  

Sitten tämä viimeisin kohu kuinka Sirkka-Liisa Anttilan  mielestä työttömiä ei auta että pääministeri urheilee. Mitä hitsiä???? Minä olen työtön ja minusta on Alexander Stubb on hyvä esimerkki ja roolimalli, siitä voisivat monet suomalaiset ottaa mallia. Anttila voisi itse ottaa mallia Stubbista.

Urheilu on mulle kaikki kaikessa. Välillä joutuu kieltäytymään biletyksistä, mutta tosi ystävät onneksi ymmärtävät. Tappioiden keskellä läheisten tuki on tärkeää.

Mun unelma on tulla huippu-urheilijaksi. Laji on vielä vaan vähän avoin. Ja se vaatii kyllä rankkaa duunia mutta mä olen valmis siihen kaikkeen.   Ensimmäinen askel unelman saavuttamiseksi on sanoa se ääneen. Vasta kun oikeasti sisäistät unelman olet valmis siihen kaikkeen mitä se vaati. Motivaation ammennan sisältä. Unelmat auttavat jatkamaan.  Olen lukenut paljon Paulo Coelhon kirjoja, joista saan paljon inspiraatiota sekä motivaatiota.  

Viimeiset vuodet ovat olleet elämäni rankinta aikaa ja urheilu on auttanut minua jaksamaan kun koko muu elämä on mennyt pain puuta ja on tuntunut että olen menettänyt kaiken minulla on silti ollut urheilu. Urheilu auttaa mua hillitsemään stressiä ja pahaa oloa.  Urheilu merkitsee mulle niin paljon. Sitä ei voi kukaan viedä multa pois.

"This is the part of me

That you’re never gonna ever take away from me, no"

Viikonloppuna saavutin enemmän kuin koskaan 13 vuotisella urheilu-urallani. Olin SM-pyöräsuunnistuksessa pitkällä matkalla viides ja sprintissä seitsemäs. Osallistujia oli toki vähän, mutta olen todella ylpeä saavutuksistani. Varsinkin pitkänmatkan kisasta, koska siinä ei juurikaan tullut virheitä. Sprintin nopeat reitinvalinnat ei todellakaan ole mun juttu ja pyöräilykin takkusi siinä hiekkamaastossa. Joten jouduin tyytymään seitsemänteen sijaan, mutta sekin on parempi kuin viime vuonna ,jolloin olin kymmenes. Ja sunnuntain heikko kisasuoritus oli paljon parempi kuin viime vuoden sprinttikisa. Tää merkitsee mulle tosi paljon. Rehellisesti sanottuna on hyvin epätodennäköistä että tulisin saamaan normaalisuunnistuksessa SM-plaketin. En usko että edes veteraanisarjassa tulen saamaan. Joten tää on tosi iso juttu!

 Ja ette voi uskoa minkälaisen tarjouksen sain eilen!!!!!  HyPyn AHH Cycling Team pyysi mut joukkoonsa!!!  Oon niin otettu tästä! Olen niin onnellinen!  Tästä tarjouksesta ei voi kieltäytyä. Tää on just sellanen 'once in a lifetime' juttu.  

"AHH Cycling Team on Hyvinkään Pyöräilijöiden naispyöräilyn edustusjoukkue. Joukkue muodostuu parhaimmistoon lukeutuvista naispyöräilijästä." 

Linkki tyttöjen blogiin:

http://ahhcycling.blogspot.fi/p/blog-page.html

Tästä se urheilu-ura vasta alkaa! ;)

 

Urheilun täyteistä kesää kaikille!  ❤

Love, Milla

"Now look at me I’m sparkling
A firework, a dancing flame
You won't ever put me out again"