Tämä postaus on mulle itselleni todella tärkeä ja olen halunnut jo pitkään kertoa näistä asioista, mutta nyt päätin vihdoin toteuttaa tämän. Aluksi olisin halunnut tehdä videon aiheesta, sillä tällä hetkellä kameralle puhuminen tuntuu luonnollisemmalta kuin kirjoittaminen, mikä on hassua sillä vielä muutama vuosi sitten ajattelin etten koskaan pysty puhumalla ilmaisemaan itseäni yhtä hyvin kuin kirjoittamalla ja kirjoittaminen onkin siksi aina ollut mulle äärimmisen tärkeää. Videoiden tekemisen myötä kirjoittaminen on jäänyt ja puhumisesta on tullut luonnollisempaa.
Mennään suoraan asiaan. Viime vuonna koin jonkinlaisen loppuunpalamisen urheilun suhteen. Tulin pisteeseen jossa en vaan yksinkertaisesti jaksanut enää. Valaisen taustojani sen verran, jos vaikka tätä blogia seuraa joku uusi. Mun tausta on siis se että koko sen ajan kun olen aktiivisesti treenannut (vuodesta 2008), minua on vaivannut lukuisat sairastelukierteet, loukkaantumiset kuten lonkan rustorenkaan repeämä sekä useat muut loukkaantumiset kuten suunnistajalle tyypilliset penikkakivut ja nilkkavaivat. Tämän lisäksi sairastuin lukioaikana masennukseen joka vaikutti tietenkin myös urheiluun. Eli koko tänä aikana mulla ei ole ollut yhtäkään ongelmatonta treenikautta puhumattakaan kilpailukausista. Välillä on ollut hyviä treeniputkia, mutta missään vaiheessa en ole ollut huippukunnossa aina joko loukkaantuminen tai sairastelu on katkaissut hyvän treeniputken. Tämä taas aiheuttaa sen että kehitystä ei tapahdu tai tapahtuu mutta kehittyminen on hyvin hidasta ja lähinnä lajitaidot kehittyy eikä fyysinen kunto esimerkiksi. Ja kun kehitystä ei tapahdu niin se voi olla urheiljalle erittäin turhauttavaa ja onkin voin sen sanoa.
Ja kun ottaa vielä senkin huomioon että olen urheiljana jonkinlainen oman tien kulkija. Olen erittäin herkkä ihminen ja hyvin syvällinen, analysoin kaikkea hyvinkin tarkasti. Niin olen huomannut etten oiken istu mihinkään raameihin, en vastaa tyypillistä kuvaa urheiljasta. Niin monta vuotta luulin että mussa on jotain vikaa kun alan kesken kisan pillittämään kun pidän itseäni niin huonona urheilijana etten löydä rastia. Luulin että mussa on jotain vikaa, mutta ei mussa ole. Olen vain erilainen. Sitten aloin perehtymään psyykkiseen valmennukseen ja huomasin heti että tämä voisi auttaa mua. Oli niin vaupauttava tunne lukea muidenkin vaikeuksista ja huomata etten ole yksin ja erityisesti se oli ilo huomata että tästä voi päästä yli. Psyykkinen valmennus voisi auttaa minua.
Yritin sitten innokkaana nuorena kertoa tästä valmentajille ja eri tahoille. Olen kaikille valmentajilleni tästä puhunut, sain toki myönteistä palautetta kaikkien mielestä nämä ovat tärkeitä asioita ja psyykkinen valmennus on tärkeä huomioda urheilussa. Mutta aina keskustelu tyssäsi siihen. Usealta valmentajalta pyysin että psyykkinen valmennus otettaisiin huomioon. Koin kuitenkin urheilijana että se jäi vain puheen tasolle. Koen jääneeni yksin ajatusteni kanssa. Mitään konkreettista ei tehty. En syyllistä ketään. Ymmärrän tämän tietyllä tavalla. Psyykkisen valmennuksen tärkeyteen on alettu vasta heräämään suomalaisessa urheilussa. Mielestäni on hyvin outoa että kun puhutaan psyykkisestä valmennuksesta puhutaan lähinnä huippu-urheilijoiden psyykkisestä valmennuksesta kun psyykkinen valmennus olisi hyvä aloittaa ihan junioritasolta lähtien. Kuinka moni lahjakas urheilija lopettaakaan uransa tämän takia... Varmasti moni. Olen itse ollut monesti niin lähellä lopettamispäätöstä.
Tosiaan haluan yhä korostaa etten syyllistä ketään, ymmärrän että jos ei ole tietotaitoa niin kynnys auttaa urheilijaa voi olla korkea. Ei haluta tehdä mitään ettei vaan tee mitään väärin, mutta juuri tuo tekemättömyys on se mikä on huonu juttu ja esimerkiksi minulle on urheilijana välittynyt se tunne että minua ei olla kuunneltu ja että olen jäänyt yksin ajatusteni kanssa, olen jäänyt oman onneni nojaan. Varmasti kukaan valmentajistani ei ole tätä tarkoittanut, kaikki ovat olleet päteviä valmennuskurssin käyneitä ja hyvin osaavia. Minulle urheiljana on vain välittynyt tunne että minua ei ole osattu valmentaa. Pitkään syyllistin itseäni tästä. Luulin että minussa on jotain vikaa. Ja toisaalta onkin, olen sitä sorttia etten oikein osaa ottaa kritiikkiä vastaan.
Toisaalta kritiikkiä on vaikea ottaa vastaan koska tämän kaiken mitä olen tässä kertonut seurauksena itsetuntoni urheiljana matelee pohjamudissa ja kun joku kommentoi minulle niin tärkeää mutta samalla kipeää asiaa kuin urheilua ja mun suoritusta niin otan kritiikin helposti itseeni. Varmasti itselläni on monessa kohtaa ollut peiliin katsomisen paikka kun on jotain erimielisyyttä ollut valmentajan kanssa. MUTTA kun keväällä sain nimpparilahjaksi isältäni psyykkisestä valmennuksesta kertovan kirjan havahduin. (Tuo kirja on Urheilijan mieliharjoittelu - Satu Pusa & Heikki Pusa) En ole vieläkään kokonaan kirjaa lukenut sillä en kykene lukemaan sitä herkistymättä. Sitä lukiessa huomaan että minua on valmennettu "väärin" ja siitä tulee paha olo kun miettii jos mua olisi osattu valmentaa tilanteeni voisi olla nyt täysin eri. Oikeastaan valmentaminen väärin on väärä ilmaisu tarkoitan että minua on valmennettu tavalla, joka ei vain sovi minulle. Ja se jos mikä on ollut vapauttavaa huomata ettei minussa olekaan mitään vikaa. Ne valmennusmetodit eivät vaan yksinkertaisesti ole sopineet minulle.
Toisaalta kritiikkiä on vaikea ottaa vastaan koska tämän kaiken mitä olen tässä kertonut seurauksena itsetuntoni urheiljana matelee pohjamudissa ja kun joku kommentoi minulle niin tärkeää mutta samalla kipeää asiaa kuin urheilua ja mun suoritusta niin otan kritiikin helposti itseeni. Varmasti itselläni on monessa kohtaa ollut peiliin katsomisen paikka kun on jotain erimielisyyttä ollut valmentajan kanssa. MUTTA kun keväällä sain nimpparilahjaksi isältäni psyykkisestä valmennuksesta kertovan kirjan havahduin. (Tuo kirja on Urheilijan mieliharjoittelu - Satu Pusa & Heikki Pusa) En ole vieläkään kokonaan kirjaa lukenut sillä en kykene lukemaan sitä herkistymättä. Sitä lukiessa huomaan että minua on valmennettu "väärin" ja siitä tulee paha olo kun miettii jos mua olisi osattu valmentaa tilanteeni voisi olla nyt täysin eri. Oikeastaan valmentaminen väärin on väärä ilmaisu tarkoitan että minua on valmennettu tavalla, joka ei vain sovi minulle. Ja se jos mikä on ollut vapauttavaa huomata ettei minussa olekaan mitään vikaa. Ne valmennusmetodit eivät vaan yksinkertaisesti ole sopineet minulle.
No jos jatketaan siitä mihin jäin alussa. Sanoin että koin loppuunpalamisen. Tulin vain pisteesen jossa en enää jaksanut. Olin niin monta vuotta kestänyt sitä pahaa oloa mikä tulee siitä että kehitystä ei tapahdu. Kausi toisensa perään toistaa samaa kaavaa. Joka ikinen kevät aloitan kilpailukauden tietäen etten ole siinä kunnossa kuin minun pitäisi tai kuin haluaisin. Se on sanoin kuvaamattoman turhauttavaa. Sitä ei helpota se että hyvät treeniputket kariutuu infektiokierteisiin. Niin monta vuotta kestin sitä. Yksin. En osannut puhua asiasta ja silloin kuin uskalsin jotain vihjaista koin ettei minua kuunneltu. Sitten tulin pisteeseen etten enää jaksanut. Sillä tiellä olen osittain edelleen.
Tämän kauden kilpailuista ei tullut mitään osittain tämän takia ja osittain siksi että sairastelin Italiassa PALJON ja kun minä sanon paljon tarkoitan sitä. Kaikki jotka tuntevat mut tietänevät miten paljon olen viime vuosina sairastellut, mutta Italiassa olin jatkuvasti kipeä. Koko ajan oli jotain flunssaa ja esimerkisi lähes koko joulukuun olin yskässä... Kuten arvata saattaa se vaikutti motivaatioon paljon. Ja Suomeen palattua sairastelu jatkui enkä oikein ehtinyt päästä kisakuntoon ja ennen kuin huomasinkaan kevät oli jo ohi ja suurin osa kisoista käyty.
Tämän kauden kilpailuista ei tullut mitään osittain tämän takia ja osittain siksi että sairastelin Italiassa PALJON ja kun minä sanon paljon tarkoitan sitä. Kaikki jotka tuntevat mut tietänevät miten paljon olen viime vuosina sairastellut, mutta Italiassa olin jatkuvasti kipeä. Koko ajan oli jotain flunssaa ja esimerkisi lähes koko joulukuun olin yskässä... Kuten arvata saattaa se vaikutti motivaatioon paljon. Ja Suomeen palattua sairastelu jatkui enkä oikein ehtinyt päästä kisakuntoon ja ennen kuin huomasinkaan kevät oli jo ohi ja suurin osa kisoista käyty.
Pahin on kuitenkin ehkä toivottavasti ohi. Mikä sitten oli pahinta?? Italiassa mulla oli muutama pitkäkin jakso kun en vaan yksinkertaisesti pystynyt treenaaman. Kyse ei missään nimessä ollut laiskuudesta vaikka pääni sisällä pidinkin itseäni laiskana. En vaan pystynyt. Urheilun ajatteleminenkin tuntui pahalta ja varsinkin pyörän päälle kapuaminen tuntui ylitsepääsemättömältä. Sitä ei tietenkään helpottanut se että silloin kun sain itseni liikkeelle tulinkin heti pian kipeeksi ja kierre on valmis...
Olenkin miettinyt ja miettinyt pääni puhki mitä nyt. Miten tästä eteenpäin? Jatkanko urheilua? KYLLÄ!!!!!! Lopettaminen ei ole vaihtoehto vaikka se ehkä voisi mielenterveyden kannalta olla parempi, välillä tuntuu siltä. :D Urheilu vaan merkitsee mulle niin paljon, en pysty lopettamaan. Katuisin koko loppuelämäni jos luovuttaisin. Okei olen päätökseni tehnyt jatkan urheilua, mutta MITEN. Siihen kysymykseen etsin yhä vastausta. Oikeastaan tiedän jo ne. Tarvitsen psyykkistä valmennusta. Ja joo käyn yhä terapiassa masennuksen takia, nykyään se kuitenkin on enemmän tukea antavaa. Psykoterapia ei kuitenkaan ole sama asia kuin psyykkinen valmennus. Ei kelan tukemassa terapiassa voi jutella pelkästään urheilusta vaikka urheilu onkin mulle tärkeää. Terapia on kuitenkin auttanut paljon, olen siellä pystynyt käsittelemään asioita joita en yksin ole pystynyt ja saanut urheiluun psyykkistä tukea, jota en ole muualta saanut.
Tiedän että en jaksa ilman psyykkistä valmennusta. Mutta mistä sellaisen löydän? En tiedä.
Lisäksi tarvitsen valmentajan joka YMMÄRTÄÄ minua, mutta mistä sellainen löytyy? Ainoastaan kaksi ihmistä olen tavannut jotka tietämykseni mukaan jakaa saman arvomaailman ja sopisivat valmentajakseni. Kummaltakaan en ole uskaltanut kysyä. Pelko siitä että valmennus ei toimikaan on suuri. En jaksa pelleillä psyykkisen terveyteni kanssa. Välillä mietin olisiko parempi että valmentaisin itse itseäni, mutta se on ehkä vasta viimeinen oljenkorsi. Olen niin pitkään ollut yksin ajatusteni kanssa niin kaipaan kipeästi jotakuta joka ymmärtää ja osaa ottaa erityistarpeeni huomioon. En kerta kaikkiaan tiedä mitä teen.
Kuten sanoin pahin on ehkä toivottavasti ohi, mutta silti välillä vieläkin on päiviä jolloin pyörän päälle kapuaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ja treenaaminenkaan ei tunnu hyvältä. Kaipaan kipeästi onnistumisen kokemuksia! Kehoni ja mieleni huutaa niitä!
Tiedän, että ajatusmaailmani on hyvin negatiivinen. Tiedostan sen ja en itsekään pidä siitä, se tuntuu oudolta, jotenkin vieraalta. On hassua miten muutamia vuosia sitten ajattelin elämästä muutenkin näin johtuen masennuksesta. Sitten aloin toipua ja itsetuntoni vahvistui, se vahvistui niin paljon että tänä päivänä jos minun pitäisi kuvailla itseäni yhdellä sanalla se olisi VAHVA. Enää en edes tunnista itseäni masennuksen aikaisista ajatuksista. Kun vain muistelenkin sitä aikaa, se tuntuu oudolta ja niin vieraalta. Sen sijaan jos minun pitäisi kuvailla itseäni urheilijana käyttäisin sanaa heikko. On psykologisesti mielenkiitoista miten tuo huima kehitys, mikä itsetunnossani on tapahtunut ei näy urheilun puolella. Urheilun puolella olen yhä se sama Milla, joka olin ennen kuin sairastuin masennukseen.
Ehkä tämä riittää tältä erää. Olen pahoillani tästä negatiivissävytteisestä postauksesta, mutta koen tarvetta purkaa näitä tuntemuksiani ja ajatuksiani. Olen siis tosiaan jonkinlaisessa solmukohdassa, enkä tiedä miten tästä kannattaisi jatkaa. Haluan ehdottomasti jatkaa urheilua, mutta en tiedä miten pystyn jatkamaan sillä tavalla että saisin onnistumisen kokemuksia ja sitä kautta vahvistettua itsetuntoani. Sanottavaa olisi vaikka kuinka paljon, mutta jätän ne ensi kertaan. Psyykkisestä valmennuksesta ja sen tärkeydestä mulla riittäisi varmaan kirjan verran sanottavaa. Videoitakin varmasti teen kunhan saan välineet kuntoon. Mutta en lupaa mitään sillä otan niistä muuten paineita.
Hyvää syksyn alkua!
❤: Milla
